Edellisen vuoden tapaan huomasi, että tapahtumalle on tarvetta. Iso-Syötteen tilat todettiin jälleen erinomaisiksi ja maisemathan ovat aivan huikaisevat. Tuntui, kuin kotiinsa olisi tullut, sillä tunnelma oli välitön ja keskusteluja syntyi aivan itsestään entuudestaankin tuntemattomien kanssa. Aikaa oli nyt varattu enemmän eri ohjelmakohdille, joka antoi lisää väljyyttä esitetyille kysymyksille. Ninan ja Kirsin pitämät luennot koiranpennun kehityksestä saivatkin aikaan vilkasta keskustelua.
Paneelikeskustelun alustuksena toimi ryhmätyö, jossa etsittiin pienemmillä porukoilla vastauksia mm. erilaisiin rotua, sillä harrastamista ja sen kasvattamista koskeviin kysymyksiin. Monen kuullun kommentin perusteella ryhmätyö oli toimiva asia, sillä näin saatiin esille useita hyvä ideoita ja ehkä hiljaisemmatkin tohtivat tuoda näkemyksiään esille.
Kun tapahtuman jatkoa mietittiin, tultiin päätelmään, että tilaisuuksia on ilman muuta tarpeen jatkaa. Ajankohtaa pidettiin yleisesti hyvin sopivana, eikä paikan muuttamisellekaan koettu olevan tarvetta. Pohdintaa aiheutti tapahtuman nimi. Onko Suomenpystykorvaharrastajien kasvattajapäivä nimenä sellainen, että tapahtumaan eivät rohkene harrastajat, joilla ei ole ollut pentueita tai vain muutama, jonka vuoksi ei koeta oltavan vielä "kasvattajia"? Yhtä lailla urosten omistajat kantavat vastuuta yhdistelmistä ja olisivat tapahtumaan erittäin tervetulleita. Samaan tapaan kuin Kuopion jalostuspäivät ovat, tästäkin tapahtumasta saattaisi olla luotavissa brändi, jonka jokainen harrastaja tunnistaa nimen perusteella. Moni jo lupailikin, että tuo ensi vuonna vähintään yhden kasvattinsa omistajan tapahtumaan, joten siinähän porukan määrä kerralla tuplaantuu
Luulenpa, että asiaa nyt pohditaan saatujen ideoiden pohjalta ja lisää asiasta kuultaneen aikanaan tapahtuman järjestäjiltä ja Pystykorvan toimittaja Heidikin kirjasi kynä savuten kuultua talteen. Tämän on tarkoitus nyt olla vain asian esille nosto ja kiitos onnistuneesta tapahtumasta.
Loppukevennys: Aikaisin aamulla matkalla Iso-Syötteelle huomasimme jossain välillä Valtimo-Sotkamo edellämme tiellä mustan mytyn. Lähemmäs päästyämme totesimme mytyn ukkometsoksi, joka pyrstö levällään mennä viipotti sekin kohti pohjoista. Vauhtia hiljennettiin, otettiin kaverista kuvia ja tarjottiin menijälle kyytiä. Ei kuitenkaan autokyyti kelvannut, vaan metso nousi siivilleen auton edestä ja ehkä se suuntasi pöyhistelemään jonnekin turvallisemmalle tantereelle.
Itsellenikin on tämän tapaisia kohtaamisia sattunut, vaikka asun alueella, jossa suomenpystykorva on varsin yleinen rotu. Siinä kohtaa saa kyllä purra kieleensä, ettei sanoa päräytä jotain kaikille tarpeellisesta "hyvästä yleissivistyksestä", jonka piiriin kotimaisten rotujen tunteminen mielestäni kuuluu. 
Ruokapuolihan tuolla oli aivan loistavaa ja edesauttoi melko nopeaa Nukkumatin tuloa illallisen päätteeksi. Onneksi perjantai-iltana jaksoimme hieroa sosiaalista puolta pidempään ja uusia tuttuja iloksemme ilmaantui.
