Tiesimme että Itäkairassa oli jo maa valkoisena, joten odotukset olivat kovat... jospa ne linnut olisivat nyt kesyyntyneet ruskan jälkeen ja tiesimme myös sen, että tulevilla jahtimailla oli lintuja ihan mukavasti. Virtaa oli kinttaissa niin miehillä kuin koirallakin ja allekirjoitinkin reissun kohtalon jo menomatkalla toteamalla kaverille seuraavasti: "siellä on lumi maassa, kelit kohillaan ja hyvin lintuja, mikä tässä enään voi mennä pieleen?"
Päätimme suunnata tutulle autiotuvalle tällä kertaa vähän eri suunnasta kuin yleensä, katselin karttoja ja ilmakuvia alueesta ja teistä viikon jollei kaksikin. Innostuneena toimitin että kun mennään tuon tien päähän, niin ei ole kuin vajaa 5km autiotuvalle, eikä tarvi iltasiirtymällä väsyttää koiraa... Tieuralla näkyi muutama kosteampi kohta, mutta pakkasten ja kamraatin englantilaisvalmisteisen maastoajoneuvon humalluttama mieli ei tavoittanut riskien arviointia tarvittavalla vakavuudella ja niinhän siinä kävi, että jo mennessä meillä istahti auto pohjaa myöten puron jälkeiseen kosteikkoon. Parin tunnin riehumisen jälkeen totesimme, ettei se vaan nyt näillä varusteilla ja näillä käsipareilla lähde yhtään mihinkään, kello kävi jo iltayhdeksää ja saimmekin soitettua eräälle paikalliselle (50 km päässä asuva), että onnistuisiko auton irroitustalkoot vaikka sunnuntaina. Onnistuihan se, aikoivat käydä jo aiemmin koska sunnuntaina oli menoa, tottakai totesimme että vaivannäkö korvataan!
Yhtäkkiä näyttikin paljon valoisammalta ja pääsimme lähtemään kohti autiotupaa eikä matkaakaan ollut linnuntietä kuin 7km, rinkat painoivat, mutta ei sen niin väliä kun oltiinhan sitä pystykorvamiehen mekassa ja alkureissulla vielä. Katselin ölövinä karttaa otsalamun valossa ja tuumasin kamraatille, että täällä on melkein viikon pitänyt pakkasia, eiköhän oikasta tuon ison jängän yli suoraan, kestää se jo varmasti kävelymiestä.... ehhehe.. eipäs kestänytkään, tai melkein kesti eli joka askeleella piti vetämällä vetää takajalka irti.. siinä tunti jos toinenkin hurahti, kun "liidettiin" kohti autiotupaa. Pahimmassa vaiheessa meno oli 20m kävelyä ja huili.
Jokunen ärräpääkin siinä pärähti matkalla, mutta ei enään puolenvälin jälkeen, kun alkoi olla hermannit melko väsyneitä. Koira nautti kipakasta pakkasesta ja lennätti metsoakin jossain vaiheessa säkkipimeässä jängän laitamilla. Matkaan tuvalle meni viitisen tuntia, siis melkein tunti ja kilometri, eikä menty muuten hissutellen
Kämpälle kun päästiin, niin kaakaot mieheen ja uni tulikin melko varkain.
Yöllä jossain vaiheessa heräsin -piip- särkyyn pottuvarpaassa, en sen kummemmin kuitenkaan asiaan kiinnittänyt huomiota. Mietin vaan notta huomenna alkaa metsoilla exodus
Ensimmäinen kämppä aamu koitti ja allekirjoittaneen pottuvarvas oli sen kokoinen, ettei meinannu edes crocsit sopia jalkaan, vaelluskengästä puhumattakaan. Päätimme pitää huilia, sillä meillä oli vielä levonkin jälkeen 3 metsästyspäivää edessä. Ei ollut vielä toisenakaan päivänä varvas kenkäänmeno kunnossa, joten kamraati lähti yksin kiertelemään koiran kanssa. Ilma oli loistava, mutta yksi ainoa koppelo oli näkynyt päivän aikana, sekin karkkosi puusta miestä. Kynttiläkuusikoissa ei siis lintuja löytynyt. Päätin että varvas ei enempää meikäläistä pidättele ja ohan se varma että kengän survon jalkaan toiseksi viimeisenä päivänä, tehtiin sotasuunnitelma ja päätettiin suunnata hyviksi tiedetyille metsomaille. Varvasta särki niin maan perusteellisesti, mutta kyllä me silti kierrettiin vähän reilu kymmenen kilometrin lenkki. Kaksi koppelohaukkua oli koiralla, mutta kumpikin niin huonoon merkintään, että en arvannut koiralle pudotusta niistä suoda. Huonon merkinnän syykin selvisi toisella haukulla, kun avoimessa mäntykankaassa näin haukun alkavan kiivaana näköhaukkuna, koira paukutti mahtavasti muutaman minuutin ja juuri kun kamraati oli pääsemässä ampumahollille lähti koira häntä suorana tarkastamaan linnun lähtöpaikan, tuli viivana takaisin, mutta jatkoi haukkua viereiseen mäntyyn. Oletan näin tapahtuneen ensimmäiselläkin haukulla, koska haukussa oli katkos kun suunnattiin ääntä kohti. Nooh nuoren koiran vinkeitä, eikä tuosta niin verenpainetta nosteltu, älyttömän positiivisena kuitenkin pidän sitä, että kun karkotettiin lintu, niin seuranta oli kilometrin luokkaa, pienet kyselyt mutta ei enään lintua löytynyt. Varvas oli -piip- kipeä, mutta ihan hyvä metsäpäivä koiralle takana.Viimeisenä iltana pamahti autiotuvan puolelle poromiehiä ja heidän kanssaan siinä hieman miestä väkevämpää innostuimme kumoamaan. Mukavia miehiä kaikkinensa. Kuitenkin sen verran tuli ilolientä otettua, että viimeisenä yönä heräsin ultimaattisen ykköshädän kourissa, pissahätä oli sitä luokkaa, etten kerennyt edes kenkiä laittaa jalkaan, kun piti sännätä ulos tarpeille. Jäiset portaat ja lämpimät paljaat jalat ei ollut kaikkein optimaalisin yhdistelmä ottaen huomioon vielä tilanteen vaatiman vauhdin, joten aikamoiset lennot tuli otettua kämpän portailta alas, seurauksena nilkka turvoksissa ja mustana
Ei auttanut aamulla muu kuin survoa kenkä jalkaan ja lähteä nilkuttamaan kohti autoa. Positiivisena puolena vielä se, että edellis iltana alkanut oikeen kunnon lumimyräkkä oli kestänyt koko yön ja jatkui edelleen. Hyviä maita pitkin autolle kahlattiin, mutta ei se tuollainen 15m/s tuuli ole oikeen optimaalinen keli pystykorvahommiin. Muutama lintutilanne koiralla oli, mutta niistä ei jäänyt lapsille kerrottavaa.Viimein lumessa kahlaamisen jälkeen siinti jo Englantilaisvalmisteinen maastoauto etumaastossa ja huokaisimme, että -piip- reissu mutta tulipahan tehtyä. Auto oli vedetty kuiville kuten oli sovittu ja vähän jo hymyilyttikin. Eikun kamppeet ja koira autoon ja avain virtalukkoon ja "naks"... ei yritystäkään käyntiin koska akku oli tyhjä, akku tyhjänä lumimyräkässä Tulppiossa huonokuntoisen tien melkein ääripäässä, ai että. Ei muutakuin puhelua samalle herralle, joka oli auton käynyt irroittamassa, että sattuisko olemaan käyntiä vielä kerran kairassa päin
Kaveri lupasi tulla heti kun pääsee, sillä oli Sodankylästä matkalla kohti kotia. Siinä sitten lumimyräkässä väsättiin paita märkänä tulet auton viereen ja odoteltiin tunti jos toinenkin. Viimein Hilux kaarsi eteemme ja saimme sitä virtaakin autoomme. Ei kovin hirveästi keskusteltu siinä tulilla istuskellessa, koiraakin näky kyrsivän ilmeestä päätellen. Kuitenkin pääsimme kotimatkalle, kiitos erittäin paljon paikalliselle miehelle avusta, sillä ilman häntä emme kyllä olisi ainakaan maanantaiksi töihin ehtineet.Täytyy sanoa, että suurin hinku meni viimeistään tällä reissulla tämän syksyn osalta. Koiraa on metsässä tullut käytettyä, mutta ihan puhtaasti koiran kehittämiseksi, itsestä ei olisi ollut niin väliä
Jospa se seuraavalla kerralla sitten vähän onnistaisikin, pakkohan se on
Ei kai tuommoista voi enää sattuakaan. Luulis kyllä, että on huonon tuurin kiintiötä nyt sen verran kerrytetty, että vois välillä olla hyvän tuurin paikka. Tsemppiä vaan talvelle ja ens syksynä onkin varmasti ihan eri ääni kellossa, pakko olla 
,jos metsähallitus tietäisi kuinka monta kilometriä ja reissua on tullut elämän aikana tehtyä, vaikka sen yhden metson eteen niin olisi monella koiramiehellä ilmaiset luvat loppuelämäksi!
