Ruokana ohiammuttua metsoa.
Valvojat: Valvoja6, Valvoja5, Valvoja2, Valvoja4, Valvoja8, Valvoja9, Valvoja3, Valvoja7, Valvoja1
Re: Ruokana ohiammuttua metsoa.
Joo kyllä ton voi allekirjottaa mitä kukkoaho on havainnut. Pienikin ero haulikoossa voi muuttaa haulikonkäyntiä. Jopa saman merkkinen patruuna samalla haulikoolla voi antaa hieman erilaisen kuvion jos on eri erää. En kyllä ittekään nyt testaile sentään eräkohtaisesti haulikonkuteja, ei yksinkertaisesti ole aikaakaan. Luodikossa pyrin pitämään saman askin pateja taskussa millä ase on kohdistettukin. Ja luotipiipun kohdistushan pitäs vielä ottaa uusiksi jahka pakkaskelit tulee. Ei oo heleppoa ei.
Teemu Huhtaniska, Ensilumen Mielikki
Re: Ruokana ohiammuttua metsoa.
Ohiammuttua metsoa ja paistamatonta makkaraa...
Menossa oli vuoden kohokohta, eli linnustusviikko Sorvortan vähenevissä metsissä ja sääkin näytti kerrankin sateen keskeltä parastaan. Käppäilin rauhakseltaan suojelumetsää kohta ja koirakin oli jo paria koppeloa haukussa pidellyt, ne saisi olla tämän vuotta rauhassa. Lintukanta vaikutti olevan vanhempaa ikäluokkaa ja ruskeaan en vähiä pisteitä uhrannut, tärkeämpää olisi ne nyt mettään jättää.
Ajattelin kiepsauttaa vielä kunnon tulet ennen kuin ylittäisin suojemetsän rajan ja pääsisin tuonne pystykorvamiehen paratiisiin, ei muuta kuin kirvestä kannonkylkeen ja puita tekemään. Vuoleskelin oikein nätit kiehiset ja asettelin puut silmää miellyttävästi rakkakivikon juureen, näytti melkein siltä, että tuli pelmahtaa esiin ilman apuvälineitä. Samalla iski tajuntaani, että syytä olisikin sillä taatusti ei ole tulivälineitä mukana. Tupakinpoltto oli loppunut keväällä ja sen jälkeen en ole tulia mukana tietty pitänyt, edellispäivän tikut olivat kastuneet ja ne olivat kämpän roskissa. Huonommassa paikassa olisi ehken ketuttanut, mutta nyt tyydyimme pystärineitokaisen kanssa jakamaan vähät wilhelmit kylmiltään. Siinäpä on seuraavalle kulkijalle valmiit tulipuut ja sopivasti mietittävää, että mikä lienee kiehisten historia.
Koirakin oli päättänyt lyhyen taukonsa ja hävinnyt teilleen, kuvailin paikkoja ajatuksissani astuesani suojelumetsän katveeseen. Niin, missähän se koira oikein onkaan? Tutkaa kaivamaan ja sehän näytti matkaksi 470 metriä ja suuntana suoraan Sorvortanselän päälle. Ja paikallaan näyttää olevan... No unohtui palamattomat kiehiset ja anteeksipyytelevän verkkainen askellus muuttui hetkessä varsin tiivistahtiseksi askellukseksi. Kuinka se nyt jo tuonne kerkesi? Mahdollisesti mieli rentoutui näissä upeissa maisemissa kohtuu hyvin, mietiskelin koiraa kohti kiirehtiessä. Kohta kaukainen haukku jo kiirikin vaimeana korviin, suoraan etelässä ja aurinkoa kohti vaaran päällä, tietää lisälenkkiä että saa auringon sivulle. No ei haittaa, tämä on upeeta! Kolmensadan metrin päässä tein lähes juoksujalkaa loivaa kaartoa ja vihdoin pääsin suunnistamaan kirkkaana raikuvaa, katkotonta haukkua kohti. 200, 170, 150,100 , hitaasti metrit vähenivät ja samaa tahtia myös pulssi nousi ja lintua ei vaan löydy, nyt pitää olla tarkkana. Ja ZÄNG! Silloin metsonpään tumma silhuetti osui silmiin aihkipetäjän latvassa. Pienen kuusen takana painun kontilleni ja varovasti ryömin viime metrit kuusen sivuitse, tuki on hieman huono johtuen kivikosta, mutta nyt ei lähemmäksikään pääse. Tukahdutettu läähätyskin repii rintaa. Rihlan kiikari alkaa pikku hiljaa hakeutumaan petäjän latvaan ja viimein lintu löytyy, se katselee minuun välillä ja pystärineitokainen haukkuu puun juurella ikiaikaisilla vaistoillaan yhtä elämänsä kauneinta haukkua. Voi että mikä tilanne! Metso tekee pienen askelluksen oksallaan ja painuu melkein piiloon, ainoastaan pää ja kaula on enää näkyvissä. Oksien läpi en suostu ampumaan, siirtymään ei varmasti enää pysty. Yritän siis kaulantyveen, matkaa on noin 70 metriä, on osunut ennenkin. Tilanne on epävarma ja varovasti puristan liipasinta, loppu onkin sitten yhtä suurta ketutuksen riemukulkua. Lintu istuu sen sekunnin puolikkaan liikkumatta ja hyppää sitten liukuun pitkin vaaranrinnettä, täysin vahingoittumattoman, onneksi, kun kerran ei puun allekaan jäänyt. Se sitten meni täysin ohi! Voi ....u! Koira tapailee haukkua melkein kolmen sadan metrin päässä alempana, siellä ne nyt on, kuulen koiran haukusta että nyt taas lähti. Ei se osunut, pöllähdys tuosta olisi vielä puuttunutkin. Paha mieli on muutenkin, etenkin koiran puolesta ja sen vuoksi kun näin upea tilanne pitää vielä turata, olisi parempi ollut jättää ampumatta.
Koira palailee reissultaan kyselemään kuulumisia, vähän on sen oloinen, että jotain tilanteesta jäi puuttumaan, jotain muutakin kuin ne tikut...
Kiitos ja anteeksi, sen soperran niin Koiralleni, kuin myös Metsälle. Elämäni Pummi.
Menossa oli vuoden kohokohta, eli linnustusviikko Sorvortan vähenevissä metsissä ja sääkin näytti kerrankin sateen keskeltä parastaan. Käppäilin rauhakseltaan suojelumetsää kohta ja koirakin oli jo paria koppeloa haukussa pidellyt, ne saisi olla tämän vuotta rauhassa. Lintukanta vaikutti olevan vanhempaa ikäluokkaa ja ruskeaan en vähiä pisteitä uhrannut, tärkeämpää olisi ne nyt mettään jättää.
Ajattelin kiepsauttaa vielä kunnon tulet ennen kuin ylittäisin suojemetsän rajan ja pääsisin tuonne pystykorvamiehen paratiisiin, ei muuta kuin kirvestä kannonkylkeen ja puita tekemään. Vuoleskelin oikein nätit kiehiset ja asettelin puut silmää miellyttävästi rakkakivikon juureen, näytti melkein siltä, että tuli pelmahtaa esiin ilman apuvälineitä. Samalla iski tajuntaani, että syytä olisikin sillä taatusti ei ole tulivälineitä mukana. Tupakinpoltto oli loppunut keväällä ja sen jälkeen en ole tulia mukana tietty pitänyt, edellispäivän tikut olivat kastuneet ja ne olivat kämpän roskissa. Huonommassa paikassa olisi ehken ketuttanut, mutta nyt tyydyimme pystärineitokaisen kanssa jakamaan vähät wilhelmit kylmiltään. Siinäpä on seuraavalle kulkijalle valmiit tulipuut ja sopivasti mietittävää, että mikä lienee kiehisten historia.
Koirakin oli päättänyt lyhyen taukonsa ja hävinnyt teilleen, kuvailin paikkoja ajatuksissani astuesani suojelumetsän katveeseen. Niin, missähän se koira oikein onkaan? Tutkaa kaivamaan ja sehän näytti matkaksi 470 metriä ja suuntana suoraan Sorvortanselän päälle. Ja paikallaan näyttää olevan... No unohtui palamattomat kiehiset ja anteeksipyytelevän verkkainen askellus muuttui hetkessä varsin tiivistahtiseksi askellukseksi. Kuinka se nyt jo tuonne kerkesi? Mahdollisesti mieli rentoutui näissä upeissa maisemissa kohtuu hyvin, mietiskelin koiraa kohti kiirehtiessä. Kohta kaukainen haukku jo kiirikin vaimeana korviin, suoraan etelässä ja aurinkoa kohti vaaran päällä, tietää lisälenkkiä että saa auringon sivulle. No ei haittaa, tämä on upeeta! Kolmensadan metrin päässä tein lähes juoksujalkaa loivaa kaartoa ja vihdoin pääsin suunnistamaan kirkkaana raikuvaa, katkotonta haukkua kohti. 200, 170, 150,100 , hitaasti metrit vähenivät ja samaa tahtia myös pulssi nousi ja lintua ei vaan löydy, nyt pitää olla tarkkana. Ja ZÄNG! Silloin metsonpään tumma silhuetti osui silmiin aihkipetäjän latvassa. Pienen kuusen takana painun kontilleni ja varovasti ryömin viime metrit kuusen sivuitse, tuki on hieman huono johtuen kivikosta, mutta nyt ei lähemmäksikään pääse. Tukahdutettu läähätyskin repii rintaa. Rihlan kiikari alkaa pikku hiljaa hakeutumaan petäjän latvaan ja viimein lintu löytyy, se katselee minuun välillä ja pystärineitokainen haukkuu puun juurella ikiaikaisilla vaistoillaan yhtä elämänsä kauneinta haukkua. Voi että mikä tilanne! Metso tekee pienen askelluksen oksallaan ja painuu melkein piiloon, ainoastaan pää ja kaula on enää näkyvissä. Oksien läpi en suostu ampumaan, siirtymään ei varmasti enää pysty. Yritän siis kaulantyveen, matkaa on noin 70 metriä, on osunut ennenkin. Tilanne on epävarma ja varovasti puristan liipasinta, loppu onkin sitten yhtä suurta ketutuksen riemukulkua. Lintu istuu sen sekunnin puolikkaan liikkumatta ja hyppää sitten liukuun pitkin vaaranrinnettä, täysin vahingoittumattoman, onneksi, kun kerran ei puun allekaan jäänyt. Se sitten meni täysin ohi! Voi ....u! Koira tapailee haukkua melkein kolmen sadan metrin päässä alempana, siellä ne nyt on, kuulen koiran haukusta että nyt taas lähti. Ei se osunut, pöllähdys tuosta olisi vielä puuttunutkin. Paha mieli on muutenkin, etenkin koiran puolesta ja sen vuoksi kun näin upea tilanne pitää vielä turata, olisi parempi ollut jättää ampumatta.
Koira palailee reissultaan kyselemään kuulumisia, vähän on sen oloinen, että jotain tilanteesta jäi puuttumaan, jotain muutakin kuin ne tikut...
Kiitos ja anteeksi, sen soperran niin Koiralleni, kuin myös Metsälle. Elämäni Pummi.
Sami Immonen
-Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä-
-Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä-
Re: Ruokana ohiammuttua metsoa.
Kylläpä helpotti kun sai purkaa tuntoja tuon ylläolevan tarinan muodossa, on tullut tilanne oikein uniinkin...
Pahoittelut lukuisista kirjoitusvirheistä, nopsaan ruokkiksella kirjoitettuna vedos karkasi ja täällä ei olekaan tuota muokkausmahdollisuutta
Pahoittelut lukuisista kirjoitusvirheistä, nopsaan ruokkiksella kirjoitettuna vedos karkasi ja täällä ei olekaan tuota muokkausmahdollisuutta
Sami Immonen
-Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä-
-Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä-
Re: Ruokana ohiammuttua metsoa.
Olipas siinä stoori. Tosiasiassa tuokin tapahtuma kirjautuu niihin lämpimiin muistoihin joita sitten muistelet kun kiikkustuolissa vauhtia hellan äärellä potkit. Silloin kun muistot ja menneisyys ovat mielessä useimmin kuin nyt tai tulevaisuus niin tämäkin tarina saa siivet metsäveikon muistoissa. Eikö olekkin hyvä etteivät koirat osaa puhua. Voisi välillä alkaa korvat punoittamaan kun koira manaisi äijän alimpaan ***** 
PS: Tämä on pystykorvapalsta ei kielikellon oikeinkirjoituspalsta. Tuossa on pisteitä ja pillkkuja joista voi lainata jos jäi uupumaan .....................,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,
PS: Tämä on pystykorvapalsta ei kielikellon oikeinkirjoituspalsta. Tuossa on pisteitä ja pillkkuja joista voi lainata jos jäi uupumaan .....................,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,
Jani Laikkoja
Re: Ruokana ohiammuttua metsoa.
Hyvä tositarina IiroS:llä, tuttua varmaan jollain muotoa yhdelle jos toisellekkin meistä. On täälläkin pistetty ohi ukkometsosta edellisen suomenpystykorvan haukusta. Ja jos yhtään lohuttaa, oisin mieki tuossa tilanteessa koittanu ampua, ilman muuta. Enämpi ois ehken jääny jossiteltavaa jos ei olis yrittänyt, varsinki jos luotto aseeseen ja itteen on kohdillaan, niinkuin se tuleekin olla.
Teemu Huhtaniska, Ensilumen Mielikki