KETTUTYTÖN SYKSY

[peija04]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 1, JOHDANTO

Tervehdys kaikille. Olen kuudentoista kuukauden ikäinen suomenpystykorva.
Valveutunut lukija pystyy nimeni jälkimmäisestä osasta päättelemäänkin, että en ole, siitä luojalle kiitos, poika. Olen siis tyttö, mutta aivan tyttönen en enää ole. Toisaalta tiedostan mielestäni varsin terveellä tavalla myös vajavaisuuteni suhteessa täydelliseen naiseuteen. Isäntä käyttää tietyissä tilanteissa sanaa neiti. Se kuulostaa sieviksikin kehuttuihin korviini hänen omaaman sanavaraston sanoista oikeaan osuvimmalta. Voi kun joku opettaisi hänelle sanan neitokainen. Se on sanana hurmaavan kaunis ja kuvaa siten osuvasti myös omaa kauneuttani, samoin siitä kuvastuu jotain hetkellistä, joka lähes käsin kosketeltavasti sivuaa nykyistä herkkää elämänvaihettani ja suhtautumistani ennen kokemattomiini asioihin, kuten esim. poikakoiriin.
Nimestäni saattaisi toki päätellä muutakin, mutta veikkaanpa ani harvan osuvan päätelmissään oikeaan. Sen verran voin kuitenkin jo tässä vaiheessa paljastaa, että tiettyjen ihmispoloisten harrastaman eläinaktivismin kanssa nimelläni ei ole mitään tekemistä. Hui kamala jos olisi, kauniin punaiset ihokarvani nousevat pystyyn kun ajattelenkin.

Olen pitkin kesää mielenkiinnolla seurannut isännässäni puhjennutta kirjoitusintoa. Jonkun jutun olen jopa olan takaa kurkkimalla lukenutkin. Eiväthän ne rehellisyyden nimissä mitään kaunokirjallisuuden kukkasia ole, eivätkä liioin muista vastaavista edukseen erotu. Tätähän ei tietenkään hänelle itselleen auta mennä sanomaan. Hän on muutoinkin tämän tyyppisissä asioissa vaikeasti lähestyttävä. Hänen on mm. erittäin vaikea käsitellä rakentavassakaan hengessä annettua häneen tai hänen tekemisiin kohdistuvaa kritiikkiä. Tietyin ajoin hänestä huokuu, melkein pelottavalla tavalla, pakonomainen tarve olla oikeassa. Meille kanssaeläjille on paljon helpompaa, kun hän saa rauhassa jatkaa innostustensa parissa, kyllä ne siitä aikanaan laantuvat, ja toisaalta kun ottaa huomioon hänen perussivistystasonsa, koulutuksensa, ikänsä ja yhteiskunnallinen asemansa, niin tunnustusta täytyy antaa uskalluksesta ja innokkuudesta.

Teille lukijoille haluan sen verran avautua, että eniten kaipaisin kohennusta hänen kirjoitustensa sisällölliseen antiin. Se on kovin köyhää ja pintapuolista. Kaipaisin laaja-alaista pureutumista yhteiskunnallisiin ongelmiin ja innovatiivisia pohdintoja niiden ratkaisemiseksi. Toivoisin hänen myös harkitsevan uudelleen murresanojen käyttöä ilmaisullisena tehokeinona. Suhteessa saavutettuun yksilölliseen esitystapaan se liiaksi hankaloittaa tekstin luettavuutta ja saa sen vaikuttamaan kovin rahvaanomaiselta.
Jatkuva alkoholin esilletuonti positiivisena asiana on myös vähintäänkin kyseenalaista. Vaikkakin se tapahtuu korostetun leikkimielisesti. Hauskaksi tarkoitettukaan asioiden esilletuonti ei mielestäni suo oikeutta suhtautua kevyesti niin paljon surua, murhetta ja kansantaloudellisia menetyksiä aiheuttavaan ongelmaan.

Unohdetaan isäntä ja hänen kirjoituksensa vähäksi aikaa ja palataan kirjoitukseni varsinaiseen tarkoitukseen. Hänen innoituksensa syyt tuskin koskaan minulle aukeavat, ja onkin kohtalon ivaa, että lähes samanaikaisesti hänen innoituksensa kanssa olen minäkin alkanut tuntea suurta tarvetta kirjoittaa kohdalleni sattuneita tapahtumia ylös. Katsantokantammehan ovat tietenkin täysin toisistaan poikkeavat, mikä toivottavasti tulee näkymään myös laajemmin tuotoksissamme. Sillä tarkoitukseni on, saamastani palautteesta riippuen, kirjoittaa muistiin minulle tänä syksynä tapahtuvia asioita, sopivan tilaisuuden koittaessa koostaa ne luettaviksi tarinoiksi ja laittaa tänne teidän nähtäväksenne. Tarkoitukseni on valottaa lukijoille kohdalleni sattuneita tapahtumia ja yleisemminkin omaa suomenpystykorvan elämääni myös hieman pintaa syvemmältä.

[AM]

Onpa mukava, että Ollia on kohdannut tuollainen onni, että perheessä on noin valveutunut, sivistynyt ja tarkkakatseinen perheenjäsen. tulen seuraamaan mielenkiinnolla isännän kasvatusyrityksiä ja seikkailujanne syksyn kuluessa.

[virve]

Kettutytöillä pakkaa olemaan niin kaunis katse, että ne karskimmankin miehen pistää helposti tassunsa ympärille
Siksi uskoin, että Kettutyttö saa koulutettavansa nopeaan oppimaan tarvittavat asiat
Mielenkiinnolla odotetaan tietoja edistymisestä.

Terveisin Virve

[peija04]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 2

Hei vaan kaikille. Täytyy aluksi pyytää anteeksi pitkäksi venynyttä hiljaiseloa teiltä kaikilta, jotka olette kenties jo malttamattomasti odottaneet tietoa ja tarinaa siitä miten minulla on mennyt ja mitä kohdalleni on sattunut. Itse ehkä olisin jossain välissä ehtinyt jotain jo aiemminkin tarinoida, mutta vaikka olenkin viisas ja jo varsin osaava koira, niin kirjoittamisessa tarvitsen vielä isäntäni apua. Isännästä tässä kohdassa sen verran, että olen asiaa laajalti harkittuani katsonut kokonaisuuden hahmottumisen ja asioiden oikeaan valoon saattamisen kannalta oikeaksi ratkaisuksi jatkossa käyttää hänestä hänen oikeaa nimeään Olli. Ratkaisuni perustuu pääasiassa siihen, että sanassa isäntä on tietty negatiivissisältöinen hierarkkinen vivahde, joka ei mielestäni anna aivan oikeaa kuvaa välillämme ja laajemminkin taloudessamme vallitsevista olosuhteista. Katson olevan näin ollen myös oikein, vaikkakin eri syistä kuin Ollin kohdalla johtuen, että jatkossa kutsun emäntäänikin hänen oikealla nimellään Eeva. Hänen kohdalla ratkaisuni perustuu enemmänkin tasapuolisen kohtelun ja sukupuolisen tasa-arvon periaatteeseen, siis siinä mielessä, että edellä mainittua periaatetta tulee mielestäni kohtuuden nimissä soveltaa myös Olliin.

Olli siis ei ole ollut käytettävissäni kirjoitustarkoituksiin. Annettakoon se hänelle anteeksi, sillä kuten me koirat, etenkin me suomenpystykorvat, hyvin tiedämme, on ihminen toiminnoiltaan ja kyvyiltään hyvinkin rajoittunut eläin. Ja annettakoon se hänelle anteeksi etenkin siksi, että hän on lähes kaikilta muilta osin huolehtinut minun, siskopuoleni ja isoäitini tarpeista, voisipa sanoa, lähes kiitettävällä tavalla. Autollaankin hän on elokuun 24. päivän jälkeen ajellut reilu 4000 kilometriä, ja minä tietenkin kyydissä siitä suurimman osan. Ajelun tarkoitus ei sinänsä ole ollut viihdyttää meitä, vaikka toki me myös hyvästä kyydistä pidämme, vaan kilometrit ovat kertyneet matkoilla kulloisestakin olinpaikasta metsään ja sieltä aikanaan takaisin.

Metsässä olemme todellakin olleet, välillä lähes väsymykseen asti. Väsymykseen, vaan ei kyllästymiseen. Metsä on todellakin kumma paikka. Ainakin minun kohdalla tuntuu, että mitä enemmän siellä saa olla, sitä enemmän sinne haluaa uudelleen. Joka reissu on erilainen, aina tulee vastaan jotain uutta ja mielenkiintoista. Erityisen mielenkiintoisia ovat suurehkot pääasiassa maassa oleilevat linnut. Ne levittävät liikuskellessaan ympäristöönsä tuoksua, joka saa minut vallan hullaantumaan. Tuo tuoksu herättää sisälläni elävän petomaisen saalistajan. Ensin oikein hätkähdin, jopa pelästyin noin voimakasta minussa tapahtuvaa muutosta. Nyt kun olen siihen jo tottunut nautin siitä suunnattomasti, ja haluan kokea sen aina uudelleen ja uudelleen.

Nyt täytyy taas lopettaa. Näyttää olevan taas menoa johonkin. Palataanpa taas paremmalla ajalla.

[Uimonen]

Hyvä Kettutyttö,

En yleensä lue saati vastaa näille palstoille, mutta kirjoituksesi saivat korvat pystyyn ja kielen ulos. Tunnistan, että olet kovin nuori, mutta asenteesi ja oppimishalusi noudattaa niin voimakkaasti puhtaan suomalaisen rotumme terveelle, ah, niin kauniille (anteeksi hillitsemätön itsekehuni), iloiselle ja lintuviettiselle rodullemme tyypillistä perimää, että oli pakko puskea tuo ruokani tarjoilija tietokoneen ääreen; hän kykenee tuota outoa rakkinetta käyttämään, mutta ei mm. haista koppeloa edes alle 100 m:n päästä... aika säälittävää, mutta en ole sitä hänelle raaskinut päin naamaa kertoa; kovasti yritän kuitenkin mallia näyttää...

Meillä on sama työ ja harrastus, mikä luo yhteisyyden tunnetta. Välimatkamme on kuitenkin pitkä, jopa yli kiitettävän seuraamisen, joten täytynee tyytyä kirjeenvaihtokumppanuuteen.

Minun taluttajani yrittää myös kovasti toteuttaa minun toiveitani, mutta lähtee silti jatkuvasti arkiaamuisin yksin matkaan. Ja palaa sitten hämärän tietämillä silmät sumeina laahustaen takaisin. Jos minulta kysytään, niin turhia reissuja ovat nuo kaikki tyynni, koska silloin kun käymme yhdessä päivän reissuilla, niin me molemmat olemme tyytyväisiä, vähän väsyneitä toki, mutta tyytyväisiä. En ymmärrä taluttajani omia reissuja...

Toivon sinulle, parahin Kettutyttö, oikein hyvää syksyn jatkoa. Yritetään ymmärtää noita taluttajia, sillä hyväähän ne vain tahtovat ja yrittävät, vaikka eivät oikeasti meidän sielun syvyyksiä täysin ymmärräkään.

Nimim. "Etelä-Karjalan kirkassilmä"

[peija04]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 3

Hei vaan taas kaikille. Antanette anteeksi ja suonette ymmärrystä tässä tulevalle purkaukselleni. Tänään oli postilaatikkoomme ilmestynyt uusi Koiramme lehti. Keittiön lattialla joutessani makaillessa seurailin, kun Eeva sitä lueskeli. Eihän minua makailu huvittaisi, mutta Olli ilmoitti maanantai illan jälkeen, että iltalenkit on tältä syksyltä tehty. Tulee kuulemma pimeä ja muutenkin meinaa hermot mennä. En oikein ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Ei minua pimeä haitannut, ja muutamaa pyytähän minä siellä vain jallitin. Ei siinä silloin ehdi vihellyksiin ja huutoihin vastaamaan. Eeva käänteli verkalleen sivuja, ja kohta oli koko aukeaman täydeltä juttua pohjanpystykorvista. Eevan ilme tarkentui ja niin tarkennuin totisesti minäkin. Otsakkeeseen oli isoin kirjaimin kirjoitettu jotenkin näin, että pohjanpystykorvat kohta samalla tasolla kuin suomenpystykorvatkin. Eikä siinä kaikki. Kohta oli aukeaman kokoinen juttu isoine kuvineen Koppelohaukuista. Ja arvatkaapa mitkä koirat siinä ylistävien saatesanojen kera poseerasivat?
Kiellän jyrkästi olevani rasisti, mutta väheksyntää ja halveksuntaa en siedä miltään taholta. Olen myös jyrkästi sitä mieltä, että koira-asioista julkisesti lausuttaessa tulisi ehdottomasti pysyttäytyä faktoissa. Siksi en tässä lähdekään muita koirarotuja enkä niiden ominaisuuksia arviomaan, enkä itseeni vertaamaan. Muutaman tosiasian itsestäni, ja omasta rodustani kuitenkin haluan esille tuoda.

Me Suomenpystykorvat olemme maailman kauneimpien koiria. Siitä ei ole epäilystäkään. Narttua voisi hyvin verrata Suomineitoon. Täydellistä sielun ja ruumiin harmoniaa, vilpitöntä puhtautta ja samaa sitkeyttä, peräänantamattomuutta ja uhrautuvuutta kuin suomalaisessa naisessakin.
Urosta taasen voisi hyvin verrata Tuntemattoman Sotilaan Koskelaan. Lievän jurouden takaa huokuvaa karismaa ja vahvaa itsetuntoa, kokoisekseen uskomatonta voimaa ja kestävyyttä sekä luotettavuutta ja samaa suomalaista Sisua kuin suomalaisessa miehessäkin.

Me Suomenpystykorvat olemme täysiverisiä metsästyskoiria. Meillä on maailmanlaajuisestikin arvioiden poikkeuksellinen, käsittämätön ja vieläpä synnynnäinen taipumus ja kyky haukkua lintua puuhun. Ja me osaamme tehdä sen paremmin kuin ketkään muut. Siitä ei ole epäilystäkään. Tämä on tosiasia, joka on liian monelta suomalaiselta jäänyt ymmärtämättä. Olisittepa näkemässä, kun jo kaiken muun mahdollisen metsästyksessä kokenut keskieurooppalaismiljonääri hiipii ensimmäisen kerran Punaisenkoiran metsohaukulle. Siinä jää norsujahdit kolmanneksi. Ja entä kun hän neljännellä tai kuudennella yrittämällä vihdoin onnistuu pudotuksessa. Siinä ei silloin mikään eikä mitkään muut ole mitään. Se on yhtä juhlaa, eikä se unohdu hänen mielestään koskaan. Ja sitä hänen täytyy sen jälkeen saada joka syksy lisää.

Anteeksi, mutta nyt täytyy keskeyttää ja hieman rauhoittua. Kellokin on jo kohta nukkumaanmenoaika. Jatketaan tästä taas toisen kerran.

[enp]

Hei Kettutyttö,

Olen ikäisesi suomenpystykorva uros. Ajattelin uskaltaa lähestyä sinua kirjoittamalla muutaman rivin tälle palstallesi. Vaikka elät vielä mainitsemaasi herkkää elämänvaihdetta ja et ehkä osaa meitä uroksia oikein arvostaa tulet huomaamaan, että meilläkin on oma paikkansa tulevaisuudessasi.

Minuun olet jo nyt tehnyt vaikutuksen siksi, että olet iästäsi huolimatta varsin kehittynyt ajatuksellisesti ja olisi ollut tosi mukavaa jos sinusta olisi ollut myös kuva tällä palstalla. Itse olen virallisesti arvosteltu vain kakkosen koiraksi, mutta silti isäntäni on ulkomuotooni ollut ainakin tähän asti tyytyväinen. Erityisesti tykkään etsiä, ajaa puihin sekä haukkua metsäkanalintuja mutta hirvistä tai poroista en jaksa kiinnostua.

Kiellän jyrkästi olevani rasisti, mutta väheksyntää ja halveksuntaa en siedä miltään taholta. Olen myös jyrkästi sitä mieltä, että koira-asioista julkisesti lausuttaessa tulisi ehdottomasti pysyttäytyä faktoissa.

Oma isäntäni oli myös ihmeissään mainitsemastasi kirjoittelusta. Hän pitää sen antamaa kuvaa rodumme ominaisuuksista tarkoituksenhakuisesti vääristelevänä. Hänen ja itsenikin mielestä useimmat lajitoverini ovat nykyisin tarhassa tyhjää haukkumattomia ja sosiaalisia perhekoiria. Sen sijaan, hänen mielestään haukkuvilla lintukoirilla tulee olla luontainen kyky kehittyä virheettömään yhteistyöhön hänen ja tai muiden metsästäjien välillä. Saalishakuisuus, tekniikan avulla metsästäminen ja koirien hakeminen sekä perusteeton koirien kehuskelu eivät hänen sanomansa mukaan kuulu osaavan pystykorvametsästäjän toimintaan. Hän on minulle metsänuotiolla kertonut olevansa eniten iloinen siitä, että rotumme yksilöt ovat hyvin harvoin mitään haahuilijoita tai tyhjän kilkattajia. Hän on myös omien sanojensa mukaan ensisijaisesti metsästäjä, eikä pidä mitenkään tarkoituksen mukaisenakaan sitä, että rotuamme tulisi menekin lisäämiseksi sievistää harrastuskoiraksi. Rodussamme on aikoinaan nähty, ettei määrä korvaa laatua ja kuten väylän tuolla puolen varsin asiantuntevasti todetaan, tomma tunnor bullra mest.

Sanasi rotumme luontaisista metsästysominaisuuksista ja erityisesti se miten kuvailit meitä uroksia, sai minut viimeisimmässä kirjoituksessasi todella hyvälle mielelle.

Terveisin Pate

[peija04]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 4

Hei vaan taas kaikille. Ja terveisiä Suomenpystykorvien paratiisista. Tämä ei tarkoita, että olisin käynyt ns. rajan tuolla puolen, vaan sitä, että sain kirmailla muutaman päivän Savukosken metsissä. Ollin autoon tuli taas reipas puolitoistatuhatta kilometriä mittariin. Tässä täytyy, vaikka pyrinkin olemaan kaikissa asioissa viimeiseen saakka puolueeton, kehua sen autoa. On siinä kerta kaikkiaan mukava matkustaa. Mutta palataanpa sinne paratiisiin. Olen kuullut ihmisten puhuvan paratiisista ja taivaasta ja enkeleistä ja sen sellaisesta. Ja olenhan minä tietysti näistä kaikista omassa suomenpystykorvan mielessä oman käsityksenikin luonut. Enkä voi sanoa etteikö Savukoski ennakkoajatuksiani jollain lailla olisi vastannutkin. Taivas se ei kuitenkaan mielestäni ollut, tai sitten ainakaan Olli ei osannut viedä minua kuin korkeintaan portille, tai joihinkin sen esilähiöihin. Enkeleitä ainakin oli kovin harvassa, eivätkä ne aivan valkoisiakaan olleet. Mieluumminkin tummanpuoleisia, toiset jopa lähes mustia. Ja kovin kiireisiäkin ne olivat. Yksittäisten enkelien kanssa ei oikein kerinnyt juttua edes aloittaa, kun ne jo viilettivät seuraavaan esilähiöön. Muutaman kerran kun tapasin vähän suuremman porukan malttoivat hiukan aikaa kuunnella. Mutta mukavaa minulla oli, ai että minulla oli mukavaa. Olli on luvannut viedä minut sinne aivan pian uudelleen. Ja jospa se sitten osaisi vähän paremmin ohjata minua niille taivaspaikoillekin.

On minulla vähän arkisiakin asioita mielenpäällä. Tai oikeastaan vielä vähän tuosta Savukoskesta. Jos ihminen olisi lähellekään yhtä viisas, ja oikeasti niin hyvin perillä niin luonnon kuin ihmisenkin hyvinvointiin liittyvistä asioista kuin me Suomenpystykorvat, niin se rauhoittaisi koko Savukosken kunnan alueella olevat valtionmaat meidän Suomenpystykorvien käyttöön ja hallintaan. Tietenkin niin, että me saisimme aina ottaa jonkun tai joitain haluamiamme ihmisiä mukaamme. Se olisi nähdäkseni varsin kohtuullinen korvaus kaikesta siitä mitä me Suomenpystykorvat olemme tämän jäyhän kansan elossa pitämiseksi, ja kansakunnan hyvinvoinnin rakentamiseksi tehneet. Me emme ole koskaan olleet vaatimassa mitään, emmekä valittamassa huonoista oloistamme, jollaisia ne toden totta joskus ovat olleet. Aina olemme nöyränä ja hyvillä mielin lähteneet isäntiämme, milloin ruuan, milloin turkisten hakureissuille auttamaan. Ja olemmehan me suomen kansan itse itselleen valitsema kansalliskoira. Vai onko nykysuomalainen tämänkin jo onnistunut unohtamaan, kuten niin monta muutakin hyvälle elämälle tärkeää asiaa. Kenties negatiivisesti vaikuttavampana sen, että tekemällä toisille hyvää tekee myös itselleen hyvää.

Vaan kylläpä tuo aika rientää. Täytyypä palata niihin arkisiin asioihin toisella kertaa.

P.S. Lämpimät terkut Kerolle ja Patelle.

[Uimonen]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 4
olemmehan me suomen kansan itse itselleen valitsema kansalliskoira.
P.S. Lämpimät terkut Kerolle ja Patelle.

Tervehdys Hyvä Kettutyttö,

Olen ollut kovasti kiireinen näinä syysaikoina ja isäntäni siinä mukana. Viimeisen viestisi pari osuvaa ja yllä mainittua lausetta saivat kihelmöivän mielen päälle, ja huolimatta viime päivien työn- ja harrastuksen yhteisesti täyttämistä päivistä on mieluisaa raapia pari vastinetta.

Olen heti alkuun rehellinen, Hyvä Kettutyttö: vaikka olen ollut tähän asti kanssasi samoista haukkukohteista kiinnostunut, niin nyt on käynyt niin, että viimeisten mettäreissujeni yhteydessä ovat hirvet, tiedät varmaan nuo isot ja voimakkaanhajuiset riistaeläimet, kiihottaneet mieleni siihen tilaan, että isäntäni mielestä ns. oikea riista eli kanalinnut eivät oikein jaksa minua enää sytyttää. Isäntä vähän tai aika paljonkin jurputtaa, mutta kun hajusignaali on vain niin viettelevä, ettei sitä voi vastustaa. Mustametto on vielä lähes yhtä huumaava, mutta teeri saati pyy... mitäpä saalista niissä minulle vauraalle urospunaiselle olisi... Uskon ja luotan, että isäntänikin tajuaa, että minun elämäntieni on teistä muista vähän toisenlainen, ja sallii minun päästä oikeasti tuon "ison lihan" perään.

Tämän saaliskohteen mahdollisen muuttumisen myötä toivon, että et pitäisi minua suuruudenhulluna tai testosteronipullistelijana vaan ymmärtäisit, että meidän punaisten hieno suku jalostuu näinkin kokoajan, toki kanalinnut etunenässä, mutta kuitenkin erittäin hienosti kokonaisuutena siihen metsästys- ja kansallisiskulttuurelliseen rooliin, johon meidät on vuosisatojen myötä omaksi otettu.

Erityiset terveiset sinulle, ja vähän nuivat tuolle toiselle urokselle, Patelle...

Kero Sulunmäki

[J-Puukko]

Hei Kettutyttö

Olen hieman sinua vanhempi “Kettupoika” nyt hieman yli 20kk vanha. Kerronpa hieman omista kokemuksistani tänä syksynä. Eräänä lämpimänä elokuun päivänä isäntäni sanoi meille, äidilleni ja minulle, että kiinnipitoaika loppuu nyt ja saatte juosta metsässä vapaana. Minä en vielä hirveästi ymmärtänyt mitä tuo tarkoittaa, sillä olin vielä viime syksynä hupsu ja tohelo pikku poika. Kun isäntä laski meidät yhtä aikaa vapaaksi, minä juoksentelin äidin perässä ja touhottelin edestakaisin, kunnes huomasin, että äiti jäi jonnekin haukkumaan puuhun jotakin olentoa. Minä sen sijaan haistoin jotain voimakasta ja isoa metsän keskellä olevasta aukosta, jonka joku hullu ihminen on hakannut ja jättänyt oksia, kantoja ym., vissiin vaan vaikeuttaakseen meidän juoksentelua metsässä. Ei kun kova ryntäys sinne aukon keskellä olevaan pieneen saarekkeeseen ja sieltä löytyi iso ja karvainen elukka, myöhemmin isäntä sanoi sen olevan tappisarvi hirvi, sitä oli kiva päräyttää ja juosta vähän matkaa sen perässä. Isäntä ei oikein sanonut mitään huuti vaan minut pois vähän ajan kuluttua.
Totuuden nimissä täytyy kyllä sanoa, että kyllä minua linnutkin kiinnostaa olen niitäkin haukkunut, mutta ne ei pysy puussa ja ne lentävät aina kovasti karkuun. Entäpä semmoiset minua vähän pienemmät oliot, jotka haisee pahalle ja menevät aina kivien alle piiloon, kun vaan huomaavat minut, semmoiset otukset minä haluan purra ja repiä hengiltä, vaikka isäntä ei siitäkään hommasta tykkää, tosin ei hän kauheasti ole kieltämässäkään sitä.

Kylläpäs karkasi taas, mennään taas siihen syksyn kulkuun, muutaman viikon juoksenneltuani isäntä pakkasi auton tavaraa ja näytti siltä, että hän laittoi pari pitkää pussukkaa ja maastovarusteet. Me äidin kanssa seurattiin uteliaana, tosin äiti pyöri hurjan innostuneena, haukkui ja vingahteli, ihan kuin olisi tiennyt, mitä minä en, silloin tiennyt. Vihdoin isäntä otti meidätkin autonkyytiin. Sitten ajeltiin monta tuntia autossa ja tultiin jonnekin ihan outoon paikkaan. Isäntä sanoi, että nyt tultiin Lieksaan Elimo-Piilo-Kitsi alueelle ja täällä pitäisi olla lintuja ihan hyvin. Olihan niitä lintuja, mutta ne ei pysyneet puussa kovinkaan pitkään vaikka kuinka yritin niille jutella kauniisti, yritinpä vielä jutella oikein kovalla ja tiheällä jutustelulla saada pysymään puussa, mutta sitten tuuli taas toi sen, ison ja karvaisen elukan jota kuulemma hirveksi kutsutaan, hajun mustaan pikinokkaani. Se rupesi minua kiinnostamaan ja ei kun hajun perään ja yrittämään jutustelua, no eihän se pysynyt paikallaan vaan lähti runnomaan suota eteenpäin ja sieltä tielle, enhän minä enää tiellä kestänyt sen perässä, vaan käännyin takaisin isännän luokse. Isäntä sanoi pojalleen, että minä seurasin hirveä noin kolme kilometriä ja vielä vajaan kilometrin tietä myöten ja onneksi kukaan ei ajanut autolla minun päälle. Tämä saman hajun eli hirvet minä löysin sieltä kolme kertaa kolmen päivän aikana, tosin yhden kerran oli kaksi hirveä siellä semmoinen pikkuinen ja isompi, isäntä sanoi niiden olevan lehmä ja vasa, niitä oli muka haukkua, kun ne oli semmoisessa tiheikössä ja pysyttelivät pienellä alalla.Kotiin tultiin ilman lintuja, silloin isäntä sanoi pojalleen että minusta taitaa tulla hirvikoira.
Kotona eräänä viikonloppuna kun isäntä itse oli kuulemma lentsussa, isännän lapset lähtivät käyttämään minua metsässä, arvatkaas mitä silloinkin tuuli toi minun nokkaani hirvien tuoksut ja minä niiden perään ja niitä päräyttämään ne tekivät isonlenkin ja hyvä ettei lehmä ja vasa juosseet lasten päälle, onneksi minä olin sen verran lähellä, että kovalla komennuksella elukat karkkosivat kauemmaksi, tosin taisi se poikakin jotain karjaista.

Eräänä aamuna isäntä laittoi metsästys vaatteiden päälle hassunnäköisen kirkkaan oranssin liivin ja päähän samanlaisen hatun. Minä kyllä ajattelin, että noilla ei kyllä mitään riistaa saada, kun ukko näkyy kilometrien päähän. Sitten lähdettiin paikalle, jossa oli monta samanlaiseen asuun pukeutuneita ukkoja ja taisi siellä olla jokunen nainenkin, kävin nuuhkasemassa jokaista, kaikki rapsuttelivat minua korvantakaa. Isännän kanssa hypättiin autolle ja tavanomaiseen tapaan hän laittoi minulle tutkapannan, koska olen kuulemma laajahakuinen koira ja on hyvä tietää missä pyörin kun joskus jään kuulemma tappelemaan niiden pahanhajuisten elukoiden kanssa. Isäntä ei ole kyllä tappanut minulle niitä yhtään, myöhemmin on kuulemma käynyt poistamassa niitä. Pannan laiton jälkeen hän sanoin minulle, että etsippä meille hirvi, no sehän sopii vingahtelin isännälle. Vähän aikaa juostuani haistoin ison hirven hajun ja nenä suunta paikalle johan löytyi isohirvi minun mielestä. Aikani juteltuani hirvi rupesi ilmeisesti kyllästymään, kun lähti kulkemaan, no tätä tehtiin kolme kertaa eli kuulemma sain kolme kertaa seisonta haukun, viimeinen oli jo lähellä isäntää ja kävin morjestamassa häntä, isäntä usutti minut hirven perään takaisin. Siirryttiin hirven kanssa poispäin isännästä ja yritin kyllä pysäyttää sen, mutta ei se uskonut kun oli kuullut isännän ryskeen jäisessä metsässä. No onneksi tuli aukko vastaan jossa oli passimies joka ampui viisi piikkisen hirven minun siirtyvään haukkuun.

Tulipas itkä tarina.

[peija04]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 5

Hei vaan taas kaikille. Viimeksi innoissani kehuin, että pääsen aivan pian takaisin Savukoskelle. Tämä toive ja innokas odotukseni koki kovan kolahduksen. Ollin kaveri soitti sieltä Ollille ja kertoi lunta olevan jo niin paljon ettei sinne enää kannata tulla. Kovin pettyneiltä vaikuttivat Olli ja Eevakin. Pitkään suunniteltu ja hartaasti odotettu reissu peruuntui. Ei me silti kotiin jääty mököttämään, me menimme lokakuun loppupäiviksi Taivalkoskelle.

Viimeksi oli tarkoitus puhua myös hieman arkisista asioista. Aikaisemmin jo mainitsin matkustaneeni yhdessä siskopuoleni ja isoäitini kanssa. En ole tainnut kertoakaan, että vietän muutoinkin paljon aikaa heidän kanssaan. He nimittäin asuvat meillä, ja ovat asuneet tietenkin jo ennen minun syntymäänikin. Siskopuoleni ei muualla ole asunutkaan, sillä hän on syntynyt Ollin ja Eevan nykyiseen kotiin. Minä ja isoäitini olemme muuttaneet Ollin ja Eevan luo noin seitsemän viikon ikäisinä. Isoäitini on lapsuudenkotinsa lisäksi kerinnyt asua jo muutamassa muussakin paikassa Ollin ja Eevan muuttojen takia. Siskopuoleni ei aivan virallisesti ole minulle oikea sisarpuoli. Hän on minulle oikeasti tätipuoli, sillä hän on biologisen äitini sisarpuoli. Tätipuoli on sukulaisuutta kuvaavana käsitteenä etäinen ja sanana vaikeasti hahmotettavissa, ja koska olemme käytännössä kuitenkin kuin siskokset, niin olen katsonut parhaaksi kutsua häntä siskopuoleksi.

Käytin tuossa edellä äitini yhteydessä sanaa biologinen. Asia on käytännössäkin todella niin, sillä hänen osuutensa äitinäni olemisessa loppui ennen kuin se oikeasti kerkesi edes alkaakaan. Synnytys ei jostain syystä lähtenyt sujumaan niin kuin oli odotettu, vai sanoisiko, että asiat eivät menneet aivan sillä lailla kuin mihin Strömsössä on totuttu. Biologisen äitini isäntä oli aikansa tilanteen kehittymistä katseltuaan pakotettu turvautumaan eläinlääkärin apuun. Klinikalla tehtiin tutkimusten jälkeen päätös ottaa minut ja kolme sisarustani keisarinleikkauksella ulos kohdusta. Leikkaus sujui hyvin, me kaikki pennut olimme pirteitä, vahvoja ja muutenkin kaikin puolin valmiita aloittamaan kohdun ulkopuoleinen elämän. Äitimmekin selvisi leikkauksesta fyysisesti hyvin. Psyykkisellä puolella sen sijaan tapahtui jotain, tai oikeammin jäi tapahtumatta, sillä hänessä eivät normaalin synnytyksen jälkeiset hoivavietit alkaneetkaan toimia. Hän ei kerta kaikkiaan tajunnut mitä oli tapahtunut ja sitä, että mistä ihmeestä me nisille ahnaasti pyrkivät mönkijät olimme hänen laatikkoonsa tulleet. Hän ei meitä omakseen hyväksynyt, eikä siinä auttanut sen enempää hellä suostuttelu kuin pakkokeinotkaan.

Edellä kerrotun tapahduttua ja todeksi muututtua käynnistyi monitahoinen tapahtumasarja, jossa olivat mukana äitini isäntä ja emäntä, Olli ja lukuisa joukko sosiaalisessa mediassa koira-asioita seuraavia ja niistä keskustelevia henkilöitä, ja jonka seurauksena minä ja kaksi sisarustani pääsimme jo samana iltana olosuhteet huomioon ottaen parhaaseen mahdolliseen paikkaan ja hoitoon. Yksi sisaruksistani jäi vielä äitini luo siinä toivossa, että siedätyshoito aukaisisi syntyneen solmun ja laukaisisi normaalisynnytyksen yhteydessä äidissä käynnistyvän hoivavietin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja hänkin muutti seuraavana iltana meidän ja uuden äitimme luo meidän uuteen kotiimme. Tuona toisena elinpäivänäni minä näin, tai en tietenkään nähnyt koska silmänikään eivät olleet vielä auenneet, mutta sanotaanko, että aistin ensimmäisen kerran myös Ollin. Aistieni antamat viestit eivät tuolloin vielä oikein minulle avautuneet, mikä oli toisaalta hyväkin, sillä ensitöikseen Olli poisti meiltä kannukset.

Nyt täytyy taas lopettaa. Jatketaan tästä toisella kertaa.

[peija04]

KETTYTYTÖN SYKSY, OSA 6

Hei vaan taas kaikille. Ennen kuin jatkan tarinaa elämäni alkutaipaleen tapahtumista, niin palataanpa hieman tähän syksyyn. Viikko sitten päättyi tämänvuotinen kanalinnun metsästyskausi. Vaikka tiedän edelleenkin pääseväni silloin tällöin metsään, oloni on kovin surullinen. Lainsäädännöllä minulle annettu naurettavan lyhyt (52 vrk) vuotuinen aika, jolloin voisin täysipainoisesti harrastaa eniten maailmassa rakastamaani asiaa on taas ohi, ja vastaavasti 313 päivää pitkä odotusaika on alkanut. Vähän vakavaksihan se vetää kun miettii, että tuota ns. odotusaikaa, jolloin minun on turha odottaa linnun putoavan suuhuni, on lähes 86 % koko eliniästäni. Onneksi olen kuitenkin melko vähään tyytyväinen, ja minusta on joka tapauksessa hurjan mukava olla metsässä ja haukkua lintuja. Lisäksi olen nuoresta iästäni huolimatta oppinut ymmärtämään, että kerran puusta suuhuni pudonnutta lintua ei enää toista kertaa voi haukkua. (Edellinen on tarkoitettu myös lohdutukseksi Ollille. Hänellä on nimittäin ollut lievää suurempia vastoinkäymisiä (epäonnistumisia) tuon ampumispuolen kanssa.)

Moni teistä varmaan odotti minun syksyn mittaan kertoilevan veret seisauttavia tarinoita mahtavista uroteoista, turpeessa rötköttävistä mehtoläjistä ja Ollin olkapäille kihonneista rakkuloista, kun hän on selkä vääränä kantanut haukkumiani lintuja pois metsästä. Eikä tällainen haavekuva ollut aivan pois suljettu minun omista odotuksistanikaan. Toisin kuitenkin kävi. Ei tullut urotekoja, eikä myöskään mehtoläjiä. Yrittänyt minä kuitenkin olen ja mukavaa minulla on ollut, sen sanon jo ties kuinka monennen kerran. Eikä Ollin aivan joka kerta tarvinnut metsästä tyhjää reppua autolle kantaa. Kerran siellä oli koppelo ja toisella kertaa metso. Olli on omien päätelmieni mukaan ollut minun toimintaani suhteellisen tyytyväinen. Oli meillä kerran mukana minulle entuudestaan tuntematon mieskin. Tämä mies seurasi kovin tarkoin minun edesottamuksiani, ja huomasin minä sen kirjoittelevan jotain ylöskin. Samana iltana, kun ajelimme kotiin päin kuulin Ollin soittavan jollekin kaverilleen ja sanovan, että aivan hyvin meillä oli mennyt. Se tuntui minusta kovin mukavalta.

Vaan palataanpa elämäni alkutaipaleen asioihin toisella kertaa.

[peija04]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 7

Hei vaan taas kaikille. Jatketaanpa tarinointia alkutaipaleeni asioilla. Aluksi taustatietona lukijoille, että kaikki alkutaipaleestani kertomani asiat ja tapahtumat pohjautuvat myöhemmällä iälläni Ollin ihmistuttavilleen kertomista tarinoista kuuntelemalla saamaani informaatioon. Täten en voi mennä täydellisesti takuuseen käyttämäni lähdemateriaalin autenttisuudesta. Toisaalta ei minulla ole mitään lähtökohtaista syytä epäillä, etteivätkö asiat olisi niin kuin Olli on niiden minun kuulteni kertonut olevan. En ole Ollilta lupaa häneltä hänen tietämättään saamieni tietojen käyttöön kysynyt, mutta pidän hyvin epätodennäköisenä, että hän niiden käytöstä tässä ko. tapauksessa tekijänoikeuskiistaa ryhtyisi nostamaan. Edellistä mielipidettä puoltaa myös se, että hän ei ole ottanut asiaa vähäisemmässäkään määrin esille, vaikka on itse kaiken tässä kertomani kirjalliseen muotoon saattanut.

Me kolme olimme siis olleet noin vuorokauden uudessa kodissamme uuden äitimme hellässä hoidossa. Olli oli meitä tarkoin kähminyt ja temppunsa tehnyt. Kohta paikalle saapui biologisen äitimme isäntä pieni kori mukanaan. Korissa oli sisarusparvemme neljäs jäsen. Uusi äitimme ponkaisi välittömästi ylös pentulaatikosta koria tutkimaan. Se tiesi heti mikä siellä on ja mitä sille pitää tehdä. Se odotti malttamattomana, kun pentu nostettiin laatikkoon meidän toisten joukkoon. Olli ja muut seurasivat ihaillen koiraemon vaistomaista toimintaa. Se erotti kuonolla tönien ja hampaillaan varovasti nostaen vasta tulleen pennun meistä muista, kävi väliimme makaamaan, ohjasi pennun kuonollaan auttaen nisilleen ja alkoi antaumuksellisesti nuolla sitä. Pentu oli myös heti juonessa mukana ja alkoi kiihkeästi imeä maitoa. Myöhemmin, pennun saatua mahansa täyteen ja äidin ollessa varma että kaikki on hyvin, se siirsi ”kuopuksensa” samaan kasaan meidän muiden kanssa ja kävi levollisena, mutta kuitenkin herkeämättä tilannetta tarkkaillen katraansa viereen makaamaan. Olimme jälleen kaikki yhdessä, meillä oli oikein hyvä olla ja ihmisetkin näyttivät kokolailla rauhallisilta.

Ensimmäiset muistoni havainnoista elinympäristööni liittyen ovat ajalta, jolloin olin noin kolmen viikon ikäinen. Aloin pikkuhiljaa hahmottaa ympärilläni tapahtuvia asioita. Pentulaatikko alkoi tuntua pieneltä, ja sen ulkopuolinen maailma tuntui olevan täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia houkutuksia, joihin oli aivan pakko päästä tutustumaan. Aloin myös konkreettisemmin tutustua muihin samassa laatikossa asustaviin seuralaisiini. Aikani tarkkailtuani tein havainnon, että meitä pentuja on kaikkiaan viisi ja, että yksi on hieman eri näköinen kuin me neljä muuta. Havainnointikykyni edelleen kehittyessä huomasin, että tuo yksi hieman eri näköinen muistuttaa selvästi enemmän äitiämme, kuin me muut. Tästä huomiosta minulle rakentui pikku hiljaa päätelmä, että vaikka äitimme huolehtii meistä kaikista todella hyvin, on hänen ja tuon hieman eri näköisen välillä jotain enemmän, kuin mitä meidän muiden ja äitimme välillä on. Hyväksyin asian, enkä vaivannut sillä sen enempää päätäni. Eikä murehtimiseen ollut mitään todellista syytäkään, ajasta puhumattakaan. Päivät täyttyivät kaikenlaisesta remuamisesta, telmimisestä, peräkkäin juoksemisesta, toisten puremisesta ja tietenkin nukkumisesta.

Aika kului, ja eräänä päivänä ollessani noin viiden viikon ikäinen minulle lopullisesti valkeni sosiaalisen ympäristöni todellinen tila. Ensin luulin, että meillä on jotkin juhlat. Meillä oli vieraita ja tunnelma oli todella hulvaton. Ihmisiä ei ollut enempää kuin normaalistikaan, vaan vieraaksemme oli saapunut kolme koiraa. Tarkemmin katseltuani muistin tavanneeni nämä koirat ennenkin, mutta vain yhden kerrallaan, ja tutustumisemme oli tapahtunut hyvin varovaisissa merkeissä. Nyt ei varovaisuudesta ollut tietoakaan. Juoksimme ympäri taloa ja olimme koko ajan toistemme kimpussa. Kaksi koirista oli huomattavasti äitiämme suurempia ja yksi suunnilleen saman kokoinen. Kaikki olivat tosi mukavia, eikä niitä tarvinnut pelätä yhtään. Mukavinta oli juosta isojen koirien jalkojen välistä. Ne raukat eivät kerinneet tekemään mitään, kun jo toinen pentu tuli toisesta suunnasta ja teki saman tempun. Aikamme juhlittuamme vieraat koirat lähtivät, ja me pennut jäimme väsyneinä makailemaan, kuka minnekin. Silloin unen rajamailla ollessani havahduin. Mihin ne koirat menivät? Kukaan ei tullut niitä hakenut, vaan äitimme isäntähän se ne johonkin vei. Eikä siinäkään mennyt kuin hetki, kun se jo palasi takaisin sisälle. Silloin tajusin, että nämäkin koirat asuvat meillä. Etupäässä ulkona häkeissään, mutta silloin tällöin sisälläkin. Meillä oli tämän jälkeen vielä monet ”juhlat”, ja ymmärrykseni edelleen lisääntyessä tulin tietämään, että leikkikavereinamme olivat kaksi Suomenajokoiraa ja yksi Saksanmetsästysterrieri. Samoin kuin tulin tietämään senkin, että äitini ja hieman eri näköinen pentu olivat sileäkarvaisia Kettuterrierejä.
Nyt kenties jo joku nopeaälyinen tekeekin päätelmiä nimeni valintaan vaikuttaneista tekijöistä.

Vaan nytpä täytyy taas lopetella. Jatketaan taas toisella kertaa.

P.S. Sunnuntaina on kuulemma jotain menoa.

[peija04]

KETTUTYTÖN SYKSY, OSA 8, LOPPUSANAT

Hei vaan taas kaikille. Sunnuntaina oli menoa, muttei mainittavaa meininkiä. Ei tulleet teeret pellolle, eikä niitä, sen kummemmin kuin metsojakaan, löytynyt muualtakaan. Tuuli vaan korvissa humisi, kun kirmailin pitkin ja poikin Alavieskan - Kalajoen rajaseutua. Mutta mukavaa minulla silti oli. Miten minä taas nautinkaan vapaudesta. En osaa tuota tunnetta sanoiksi pukea, eikä sitä varmaan voi muut kuin toinen vapaana olla saava, ja vapaudesta nauttiva Suomenpystykorva täysin ymmärtääkään.

Vaan palataanpa ajassa taakse päin. Oi sitä aikaa varhaislapsuuteni kodissa. En voisi kuvitella koiran pennulle parempaa kasvuympäristöä kuin se, missä minä sain elämäni ensimmäiset seitsemän viikkoa olla. Alun hankaluudet kääntyivät kohdallani suureksi onneksi. Onkin aivan mahtavaa, että on olemassa sijaisperheeni kaltaisia vilpittömästi toisia auttamaan haluavia ihmisiä. Sijaisperheelläni on lähtemätön paikka sydämessäni, ja onkin tuskallista etten ole kykeneväinen heille sitä kiitollisuutta osoittamaan, jota heitä kohtaan niin syvästi tunnen. Sen voin kuitenkin luvata, että tulen parhaan kykyni mukaan hoitamaan Suomenpystykorvalle kuuluvat tehtävät niin, että heilläkin olisi mahdollisuus tuntea vilpitöntä iloa minun hyväksi pyyteettömästi tekemästään työstä.

Seitsemän viikkoa meni ja tuli aika vaihtaa maisemaa. Siihen ei sinänsä sisältynyt mitään erityistä dramatiikkaa. Vähät tavarat autoon ja Eevan sylissä kohti Vihantia. Vihantiin sopeutuminenkin meni melko mukavasti. Siinä edesauttoi mummoni ja siskopuoleni kaikenaikainen läsnäolo sekä Ollin kesälomallaan kotona maleksivat lapset. (Ollin mielestä olisivat joutaneet töihin.) Metsäänkin kävimme tutustumassa melkein joka ilta. Noin kolme viikkoa Vihantiin muutosta oli Juhannus, ja Olli, Eeva ja minä lähdimme käymään eteläsuomessa erään Ollin metsästyskaverin mökillä. Sinne oli tullut toinenkin pariskunta, joilla oli myös mukanaan koira. Se oli paljon minua suurempi, ja siksi kai ne halusivatkin Ollilta kysyä, että voivatko he päästää sen samanaikaisesti minun kanssani pihalle leikkimään. Eihän Ollilla sitä mitään vastaan ollut, niin kuin ei ollut minullakaan. Me juoksentelimme pitkin pihaa ja touhusimme kaikenlaista. Kunnes, niin kuin niin useasti käy, tulee itku pitkästä ilosta. Olin tulossa rannasta takaisin mökille ja kiipesin pientä hiekkarinnettä ylöspäin. Leikkikaverini oli kerinnyt edelleni, ja juoksi vauhdilla katsomaan mihin minä olin jäänyt. Minä pysähdyin äkisti, ja ilmeisesti siitä syystä reittimme kohtasivat. Kaverini ei kerinnyt enää suuntaansa muuttamaan, vaan juoksi suoraan ylitseni. Tunsin kuinka sen painava takatassu osui lantioni kohdalle ja painoi minut voimalla alas. Samalla oikea takajalkani työntyi kohdalla olleen pienen puunrungon taakse. Minua painavan jalan liike jatkui muuttuen sivuttaisliikkeeksi, ja heitti minut hiekkarinnettä pitkin alaspäin. Tilanteesta olisi todennäköisesti selvitty pelkällä säikähdyksellä, ellei jalkani olisi ollut puunrungon takana. Puu ei antanut periksi, eli jalan täytyi antaa. Silmissäni musteni, tunsin valtavaa kipua oikeassa takajalassani. En voinut muuta kuin maata maassa ja huutaa suoraa huutoa.

Se sitten siitä Juhannuksesta. Samana Juhannusaatto iltana kolmen tunnin jonottamisen jälkeen paikalliselle päivystävälle eläinlääkärille, josta saatiin särkylääkeresepti, apteekista lääkkeet, seuraavana aamuna ajamaan kotiin, maanantaina Ouluun lääkäriin, jossa vamma selvisi röntgenkuvista reisiluun alapään kasvurustomurtumaksi, torstaina Seinäjoelle leikkaukseen, viikko jalka kipsissä ja kauluri päässä ja lopuksi vielä kolmen viikon aresti, jolloin pääsi ulos vain pissalle ja sekin remmiin kytkettynä. Se oli elämäni kurjinta aikaa, ja siksi varmaan vapaus onkin minulle niin tärkeä asia. Mikä kuitenkin tärkeintä, jalkani parani, ja pääsin jo samana kesänä käymään sopulijahdissa Norjassa, ja syksyllä täysillä kirmailemaan lintujen perässä pitkin metsiä. Norjan reissusta täytyy sen verran mainita, että siellä oli meidän kanssamme todella ihastuttava pariskunta. Reissun kohokohtia oli kun sain aamulla heidät herättää. Ihastuttavalla naisella oli pitkät hiukset, joita en saattanut millään olla repimättä niiden niin houkuttelevasti makuupussista pilkottaessa. Vähintäänkin yhtä houkutteleva oli miehen taakse kammattu punertava hiuspehko, (josta muuten olin havaitsevinani Ollin olevan hieman kade, se kun on itse jo melkein kalju) saman värisestä parrasta puhumattakaan. Rakkaita terveisiä vaan heille jos sattuvat lukemaan.

Vaan nytpä alkaa syksy kääntyä talveksi ja kohdalleni varattu palstatila täyttymään. Oli mukava näin julkisesti kertoilla hieman itsestään. Lähdöt elämälleni poikkeavat jonkin verran normaalista, mikä lienee ollut osaltaan vaikuttamassa Ollin suostumukseen näitä tarinoitani teille luettavaksi kirjoittamaan. Ei muuta kuin iloisin ja avoimin mielin ja Suomenpystykorvarotua kohtaan kunniakkaasti toimien eteenpäin.

Hei vaan kaikille. Haukkuottelussa tavataan.

Terv. Peijakkaan Kettutyttö